Keskusteluja Jumalan kanssa

Niitä on ollut jo useampi lähiaikoina. Olen kysynyt monesti: Uskonko? Ja jos uskon, kuinka syvälle uskoni yltää? Uskonko niin paljon, että luotan?

Joitakin päiviä sitten uskoni oli koetuksella. Sain ehdotuksen, joka soti sekä perjaatteitani, että Jumalan tahtoa vastaan. Häpeän, että edes harkitsin myöntävää vastausta ehdotukseen. Mietin asiaa illan, mietin puoli yötä. Väsymys ja tunteet sekoittivat pään. Mutta asian pohtiminen auttoi; sen punnitseminen erilaisista kuvakulmista, sen makusteleminen suussa ja asioiden laittaminen tärkeysjärjestykseen. Seuraavana päivänä asia oli selvä. Hillitsin tunteeni ja lopulta ymmärsin mikä on parasta itselleni.

Tänään kuitenkin elokuva, Keskusteluja Jumalan kanssa, pisti ajatukset jylläämään lisää. Mies jää auton alle, menettää työpaikan ja kodin, eikä auttavia lähimmäisiäkään ole. Hän elää kodittomana ja yrittää päästä takaisin jaloilleen, onnistuukin. Lopulta hän haluaa tietää: Miksi? Mies keskustelee Jumalan kanssa ja ymmärtää että tärkeintä on rakkaus. Elokuva on ehkä vähän kliseinen, mutta kaunis ja surullinen. Ja siinä on toisaalta perää, mutta en ole osannut vielä käyttää tuota ajatusta omassa elämässäni. Järki kulkee liian tiukasti kannoilla, niin että tukahdutan tunteet liian helposti, tuudittautuen siihen että "järjellä ajateltuna näin on parempi."

Viimeisen viikon ajan olen opetellut kävelemään uudelleen; hallitsemaan liikkeeni ja toivonut etten joka kulmassa törmää seinään tai ovenpieleen. Pariksi kuukaudeksi muutto Tampereelle suurempaan kaupunkiin ja suurempaan taloon pisti tasapainoaistini uuteen uskoon.