Mieleni sai aurinkoiseksi myös emopoika, ehkä 17-vuotias, joka oli pukeutuneena täysin mustaan. Hän ajoi ohitseni vähän matkan päästä naisten mummopyörällä, tupakka toisessa kädessä. Katse oli keskittyneen näköinen, ja se jos mikä on kivannäköinen ilme ihmisen kasvoilla. Voi vain arvailla mitä hän ajattelee juuri sillä hetkellä; iltapäivän futispeliä, äidinkielen koetta joka ei voisi vähempää kiinnostaa tai ehkä kenties tyttöystävän kanssa vietettyä viikonloppua. Poika meni muutamassa sekunnissa ohitseni, ja unohdin hänet samantien.
En tiedä, onko minunkaltaisia ihmisiäni harvassa, sillä jos katson jotain 
ihmistä silmiin, hän kääntää katseensa ja on torjuva, kiireisen oloinen ja välttelevä. En kertakaikkiaan ymmärrä, mitä pahaa on katsoa toista silmiin, tai tutkailla hänen vaatteitaan tai olemustaan, sillä se on vain hetki. Muutama sekuntti. Jos katselen ympärilleni, en näe melkeimpä yhtään ihmistä joka katsoisi silmiini tai edes vilkaisisi minuun. Noh, ehkä olen vain huomaamaton ihminen luonnonläheisten vaatteideni kanssa. Ehkä hukun asvaltin harmauteen.
ihmistä silmiin, hän kääntää katseensa ja on torjuva, kiireisen oloinen ja välttelevä. En kertakaikkiaan ymmärrä, mitä pahaa on katsoa toista silmiin, tai tutkailla hänen vaatteitaan tai olemustaan, sillä se on vain hetki. Muutama sekuntti. Jos katselen ympärilleni, en näe melkeimpä yhtään ihmistä joka katsoisi silmiini tai edes vilkaisisi minuun. Noh, ehkä olen vain huomaamaton ihminen luonnonläheisten vaatteideni kanssa. Ehkä hukun asvaltin harmauteen.Kirjastosta palattuani puiston läpi käveli hopparipoika kainalossaan blondi, muodikas tyttö nahkatakkiin pukeutuneena. Molemmat olivat korkeintaan 8.-luokkalaisia. Katsoin paria muutaman sekunnin ajan, mutta jo se riitti; tyttö nosti leukansa pystyyn ja käänsi katseensa pois. Luuliko hän olevansa suositumpi, kauniimpi ja jollainlailla ylempiarvoisempi? Jätkä (joka muuten käveli kovin hassusti.) ei kiinnittänyt minuun minkäänlaista huomiota. Se, että seisoin siinä viisi vuotta vanha villatakki päälläni, äidin vanha kaulahuivi kaulassa, kirpparilta löytämäni miestenkengät jalassa, vähän jo rispaantunut laukku olallani ja pino kirjaston kirjoja sylissäni, ei pitäisi tehdä minusta yhtään sen alempiarvoista. Voihan toki olla, että tyttö ei tarkoittanut tuota katsetta, että se tuli vain vahingossa (tai ehkä kuvittelin kaiken!)
Ihmisten tutkaileminen on mielenkiintoista, suosittelen lämpimästi!
Nyt toivon vain kaikille rauhallista iltaa ja loppuviikkoa, Kauhajoen ampumavälikohtauksesta huolimatta. Pärjäilkää!
2 kommenttia :
nimimerkki Yksinäinen ihmisten auttaja
Kirjoitat fiksusti, blogisi lukeminen piristää päivää ja tuo iloa. Se on nykyään yksi niistä harvoista asioista jotka tekevät minut iloiseksi. Minut on aina tehnyt iloiseksi ihmisten hymyn näkeminen, muiden auttaminen ja muiden hyvinvointi. En tiedä miksi en osaa ajatella itseäni. Blogisi on päässyt noiden muutamien asioiden joukkoon.
kirjoitit että ihmettelet miksi ihmiset kääntävät katseensa pois jos joku muu katsoo heitä. Olen monta kertaa miettinyt ihan samaa. Mitä väärää on katsoa ihmistä silmiin? Silmät ovat sielun peili, sanotaan. En ole hyvä puhuja. sen sijaan tarkkailen ihmisiä,katson voinko auttaa heitä ja jos voin niin miten.
Pukeutumisesta vielä: Olet rohkea kun uskallat pukea mitä tahdot, muista piittaamatta ja välittämättä. valitset asusi sen mukaan mikä itse tuntuu hyvältä. Se on hieno juttu
Pidä tätä blogia yllä, ja tiedät että ainakin yksi ihminen on onnellisempi
Minä uskon, että sen nahkatakkitytön ilme saattoi olla hyvinkin harkittu halveksunta. Itsekin saan sellaisia katseita nimenomaan yläastelaisilta, mutta se tuntuu lähinnä huvittavalta. Tai ehkei huvittavalta, ehkä en pidä siitä, että nyky-yläastelaiset ovat sellaisia, mutta joltain.. siltä, että olen itse heidän yläpuolellaan. Sillä totta kai minä olen. En ollut yläasteella kirjaston nurkilla syljeksimässä ja tupakoimassa.
Lähetä kommentti