Pienenpieni avautuminen.

Tämän päiväinen postaus maistuu omena-Chupa Chupsilta, kuulostaa kellon tikitykseltä ja tuntuu kolealta. Kaikki mitä Iida juuri nyt aistii. Ilmassa leijuu myös jonkin sortin ärsyyntyneisyys, mutta yhtä aikaisesti leppoisa ja rauhallinen tunnelma. Ärsyyntyneisyys siksi, että erityisluokan opettaja kysyi kiusallaan oppilailtaan: "Mikä oli Jaakobin poikien isän nimi?" ja luuli olevansa kovinkin hauska, vaikkei kukaan niistä raasuista keksinyt vastausta.

Kynttilä sammui. Hetki pieni, käyn hakemassa uuden tilalle...

Ärtyisyys myös siksi, ettei jaksaisi aina kuunnella sitä valitusta ja haukkumista. Valitusta siitä että joku valittaa. Nyt itsekin sorrun siihen. Mutta ei siitä sen enempää. Onneks välillä pääsee kotiin. Ja siitä pääsemmekin siihen, miksi on niin mukava, leppoisa ja rauhallinen olo. Kerrankin saa olla kotona aivan yksikseen, ilman että joku on kokoajan mankumassa vieressä tai moittimassa siitä ettei ole siivottu. Saa keskittyä vain ja ainoastaan itseensä ja olemiseen. Saa keskittyä niihin mukaviin tunteisiin, jotka tällä hetkellä voittaa kaikki inhottavat jutut.

On päässyt yli sunnuntai-ahdistuksen, on pirteä ja hyvällä mielellä uutta viikkoa aloittamassa, voi ajatella vain sitä ihanaa kutinaa masun pohjassa, jota sanotaan ihastumiseksi...