Lukemattomien Tarinoiden Huvila

Laitoin oven kiinni takanani ja lompsuttelin äidin kumisaappaat jalassa hiekkatietämme pitkin mutkaan. Luulin selän takaa paistavan pihavalon riittävän, mutta olin väärässä. Mutkan jälkeen en nähny enää mitään. Tai näin; katuvalot pidemällä ison tien varressa, mutta sinne oli vielä muutama kymmenen metriä matkaa. Vilkaisin taakseni ja muistin laittaneeni valot eteisestä lähtiessäni, eivätkä ne siis sammuisi omia aikojaan, ja näkisin tulla takaisin. Tiesin tuntevani tien, olinhan kulkenut sitä jo 17 vuotta, mutta hidastin silti vautia.

Taivaalla oli hassu, punertava juova. Se leijui puiden yllä ja näytti jännittävälle sysimustaa taivasta vasten. Silloin läiskähti. Olin astunut vesilammikkoon.

Totta kai lätäkkö oli siinä, sillä se on tullut siihen jo useamman vuoden ajan aina sateen jälkeen.

Nyt olin jo voiton puolella; katulamput loivat kammottavaa valoa. Hiljaisuus oli uskomaton. Seisoin keskellä autotietä ja katsoin mäkeä ylös. Siellä, aivan mäen huipulla, katuvalojen väri vaihtui valkoisesta punertavaksi.

Tuuli tunkeutui isän villapaidan lävitse, värähdin ja muistin miksi olin lähtenyt ulos vasten tahtoani. Keski-Uusimaa ja Hesari olivat olleet postilaatikossa koko viikonlopun. Lopulta pääsin ison tien toiselle puolelle, nappasin paksun pinkan lehtiä laatikosta ja käännyin viluissani takaisin. Odotin bussin ajavan ohitseni muuten hiljaisella tiellä.

Palatessani takaisin olin unohtanut jo vesilätäkön ja astuin siihen toistamiseen.