Reilut kaksi ja puoli vuotta sitten intoilin ihan kamalasti. Silloin oli muuttamassa ensimmäisen kerran yksin omaan kotiin Hyvinkäälle. Vaan nyt se koti ei olekaan enää täällä. Tästä paikasta on tullut vain asunto.
Tänään pakkasin joululahjaksi saamaani harmaaseen huopakoppaan sisustustavaroitani. Pujotin villasukkiin vihertäviä lasipulloja ja kiedoin kalamaljan pehmeään viittaan, yritin pakata kaiken tiiviisti. En tiennyt, että omistan 18 paria kenkiä ja että yhden jätesäkin pystyy täyttämään pelkillä koristetyynyillä! (Voi, miten hän tuleekaan kauhistelemaan tätä tavaran määrää!) Viime viikkojen aikana olen luopunut tiskikoneesta, parista hyllyköstä ja sohvastani. Jokaisena päivänä, aina heinäkuun loppuun asti, yritän saada pakattua tai siivottua jonkin sopukan. Ja mitä pidemmälle pääsen, sitä haikeammalta tuntuu jättää kaikki. Mutta haikeuttakin vahvempi tunne on kärsimättömyys ja tuhatkolmesataaviisikymmentäkaksi innokasta ajatusta uuteen kotiin. Ei yksin minun kotiin, vaan meidän yhteiseen kotiin.
Kuulkaa, taidan olla rakastunut.
3 kommenttia :
Tulee ihan mieleen omat ajat, kun poikaystävä muutti mun luokse. :) Se oli ihan huikea tunne! Tyttöystävästä avopuolisoksi noin vain. Onnea siis uuteen tulevaan, yhteiseen kotiin!
Tosin meidän eka koti ei koskaan tuntunut täysin yhteiseltä, koska olin asunut siinä yksin jo tovin. Nyt muutama kuukausi sitten muutettiin uuteen ja saatiin alusta asti laittaa koti yhdessä kuntoon (eli saatiin riidellä elektroniikan määrästä suhteessa huonekalujen paikkoihin ;)), niin nyt se vasta tuntuu ihan aidosti yhteiseltä. <3
Kiitos mukavasta kommentistasi! Meillä taas pyrkimys on päästä elektroniikasta eroon -miehen aloitteesta!
Voi olla, että se olen minä joka ei pysty läppäristään luopumaan : D
Rakkaus on ihanaa <3
Lähetä kommentti